ALUETIETEILIJÄKSI? …ALUETIETEILIJÄKSI!

Edellinen blogisti Kristiina Karppi oli keksinyt kirjoitukselleen oivaltavan otsikon. Päätin ottaa sen muodon sellaisenaan käyttöön ja nyt haasteena on sovittaa uratarinani jollain keinoin tuohon otsikkoon. Palataan kuitenkin aluksi vielä hieman kauemmas menneeseen.

Uskomatonta kyllä, mutta minulla on vielä aika vahva muistikuva eräästä alkukesäisestä tuokiosta Tampereen yliopiston päärakennuksen kurssikirjalukusalissa. Elettiin vuotta 1996 ja päivän teema oli hallintotieteiden pääsykokeet. Tuona päivänä Olli Kultalahden ”Yhteiskunta ja alue” oli luettu läpi jo toistakymmentä kertaa. Osa tekstistä avautui helposti, osa taitaa jäädä ikuiseksi mysteeriksi. Yhtä kaikki, von Thünenin, Christallerin, Myrdalin ja kumppaneiden teoriat herättivät nuoressa miehessä kummastuksensekaista ihastusta tai ihastuksensekaista kummastusta. Olivat ne vaan ruutiukkoja!

Alunperin ajattelin kai lähteväni tekniselle uralle, mitä silmällä pitäen tahkosin lukiossa kaikki mahdolliset pitkän matematiikan, fysiikan ja kemian kurssit. Kirjoituksetkin menivät reaalikokeen osalta samoissa klassisen mekaniikan ja happo-emäs –titrauksen merkeissä lukuun ottamatta sitä yhtä yhteiskuntaopin kysymystä, jossa piti tarkastella inflaation syitä ja seurauksia. Se saattoi olla yksi sysääjä yhteiskunnalliselle uralle.

Perimmältään kuulun kuitenkin siihen aluetieteilijäikäkohorttiin, joka on horjahtanut tälle uralle yliopiston valintaoppaan takia. Erityisesti mieleen on jäänyt sanapari ”erikoistunut generalisti”, joka on erinomainen kiteytys ihannealuetieteilijän ominaisuuksista. Oleellista on yhtäältä nähdä laajoja kokonaisuuksia ja yhteyksiä eri osatekijöiden välillä. Toisaalta yhtä oleellista on myös olla asiantuntija ja yksityiskohtien osaaja jossakin kokonaisuuden osassa. Siinä on haastetta ammatilliselle kehittymiselle!

Valintaoppaan ja pääsykoekirjan herättämä arka sisäinen kysymys ”aluetieteilijäksi?” vaihtui vasta valintakirjeen saapumisen myötä varmaksi toteamukseksi: ”aluetieteilijäksi!”

MUISTIKUVIA OPISKELUVUOSILTA

Pääsin sisään yliopistoon vuonna 1996, mutta opinnot alkoivat vasta syksyllä 1997. Väliin mahtui tapahtumantäyteinen vuosi puolustusvoimain huomassa. Heti ensimmäisenä syksynä aluetieteen opinnot lähtivät reippaasti liikkeelle emeritusprofessorien Lauri Hautamäen ja Olli Kultalahden vetämien peruskurssien myötä. Erityisesti mieleeni ovat jääneet Laurin monitasosuunnitteluluennot sekä muistelut kylätutkimuksen kiihkeimmiltä vuosikymmeniltä. Vaikutuksen nuoreen aluetieteilijään teki myös Ollin vahva kansainvälinen orientaatio. Professori Seppo Siirilä astui kuvaan vasta opintojen myöhemmässä vaiheessa. Vahvasti mieleen jäi kuitenkin Sepon kannustava suhtautuminen opiskelijoihin sekä erityisesti graduvaiheen olennaisuuksiin keskittyvä ohjaustyö.

Otin opintoni aika vakavasti ja käytin niihin runsaasti aikaa. Aluetieteen opintojen lisäksi luin mm. kunnallispolitiikkaa ja –taloutta, yrityksen hallintoa ja filosofiaa. Varsinainen pitkä sivuaineeni oli kuitenkin kansantaloustiede, jossa niistä lukion pitkän matematiikan opinnoista oli hyötyä. Kansantaloustieteen opinnoissa parasta oli tietynlaisen taloudellisen ajattelutavan kehittyminen: esimerkiksi niinkin yksinkertainen käsite kuin vaihtoehtoiskustannus on varsin käyttökelpoinen monilla elämän alueilla.

Aika intensiivinen paneutumien opintoihin ja yliopiston ulkopuolelle suuntautuneet urheiluharrastukset aiheuttivat sen, että varsinaiseen opiskelijaelämään en paljoa osallistunut. Itse asiassa esimerkiksi Staabin haalarit taitavat edelleen olla samassa viikkauksessa, johon ne ainejärjestön toimistossa joku oli aikana laittanut. Haalarittomiinkaan bileisiin tai ekskursioihin en oikeastaan osallistunut. Toisinaan kävi mielessä sekin, että jään jostakin työelämän kannalta tärkeästä paitsi käyttäessäni vapaa-aikaani muihin kuin opiskelijarientoihin. Joka tapauksessa tiukan puristuksen jälkeen valmistuin millenium-maisteriksi vuoden 2000 lopussa. Kasassa oli 200,5 opintoviikkoa, joiden suorittamisesta oli kai jotain siilautunut päähänkin.

TYÖURAN ALKU – EI IHAN NORMISETTIÄ

Varsinaisen aluetieteilijän työurani katson aloittaneeni vuoden 1999 kesällä, jolloin suoritin opintojen pakollista harjoittelua Tampereen yliopiston Työelämän tutkimuskeskuksessa (WRC). Pääsin tekemään harjoitteluani projektisihteerin nimikkeellä SETTI-nimisessä projektissa, jonka puitteissa valmisteltiin historian ensimmäinen teknologia- ja innovaatio-ohjelma Seinäjokea ympäröineelle Seinänaapureiden alueelle. Työ oli erittäin itsenäistä ja antoisaa ja avasi minulle näkymän tutkijanuralle ryhtymisestä. Valittuani WRC:n harjoittelupaikan sain kuulla, että olin tullut valituksi harjoittelijaksi myös Kangasalan kuntaan. Jos olisin valinnut sen paikan, voisi koko työurani olla melko erilainen.

Seinäjoen seutuun kohdistunut SETTI-projekti oli minulle johdatus sekä strategisen ja ohjelmallisen aluekehittämisen käytännön logiikkaan että alueellisen innovaatiotoiminnan dynamiikkaan. Nämä molemmat teemakokonaisuudet ovat olleet tähänastisen työurani keskeisimpiä asioita, joiden parissa teen työtä edelleen. Tutkijanuralle hakeutumiseen vaikutti mielenkiintoisten sisältöjen lisäksi myös erinomaiset kollegat. Nykyinen Tampereen yliopiston erikoistutkija Mika Kautonen toimi tuolloin projektipäällikkönä ja lähiesimiehenäni. Hän on ollut erittäin tärkeä henkilö ammatillisen kehittymisen kannalta koko urani ajan. Hänen joviaalista esimiestyöskentelystään kertoo kaiken oleellisen tuona kesänä muokkaamansa lainasanonta suoraan Tuntemattomasta sotilaasta: ”Anna projektipäällikön surra, sillä on isompi pää.”

Harjoittelun jälkeen tein opiskelujen ohella tuntitöitä sekä Työelämän tutkimuskeskuksessa että Alueellisen kehittämisen tutkimuskeskus Sentessä, jonka johtajaan professori Markku Sotarautaan olin tutustunut paremmin jo em. SETTI-projektissa, jossa hän oli asiantuntijaroolissa mukana. Sentessä olin mukana Seinäjoen seudun seutustrategian laadinnassa, mikä oli erittäin antoisa ja mielenkiintoinen kokemus. Erityisesti mieleen jäi Vaasassa pidetty strategiaseminaari värikkäine puheenvuoroineen ja ryhmätöineen. Sellaista strategiatyötä en ollut nähnyt sitä ennen … enkä sen jälkeen. Seinäjoelle suuntautuneilla projekteilla oli suuri merkitys työurani suuntautumisen kannalta.

PROJEKTEJA JA RETKIÄ MAAILMALLE

SETTI-projektin jälkeen pääsin Työelämän tutkimuskeskuksessa mukaan Tekesin rahoittamaan ”Verkostot, innovaatioympäristöt ja alueet” (VIA) –projektiin, joka lopulta niittasi minut kiinni alueellisen innovaatiotoiminnan teemoihin. Sen aikana valmistuin myös maisteriksi ja vuoden 2001 alusta sain ryhtyä kantamaan tutkijan titteliä. VIA-projektia seurasi eräs pienempi Tekniikan Akateemisten Liiton rahoittama ohjelmisto- ja uusmediayritysten innovaatiotoimintaan kohdistunut projekti, josta ponnistin reiluksi vuodeksi Helsingin yliopiston koordinoimaan Tieteen ja teknologian tutkimuksen (TITEKO) tutkijakouluun, joka opetti paljon eri yliopistojen erilaisista sisäisistä kulttuureista. TITEKO-aikanani ehdin myös yhden virkavapausjakson puitteissa linjaamaan Työelämän tutkimuskeskuksessa selvitysmiehenä työelämään liittyvän tutkimus- ja kehittämistoiminnan sekä opetuksen kehittämistä tamperelaisessa tiedeyhteisössä. Erittäin opettavainen ekskursio yliopistojen sisäisen kehittämisen logiikkaan.

Helsingin yliopiston koordinoimasta tutkijakoulusta siirryin vuonna 2003 takaisin Senteen tutkijaksi EU:n viidennestä puiteohjelmasta rahoitettuun kansainväliseen CRITICAL-hankkeeseen. Se oli opettavainen kokemus siitä, kuinka kansainvälisissä tutkimusprojekteissa työskennellään ja kuinka niissä kannattaisi työskennellä. Tuon projektin myötä siirryin myös vuodeksi vierailevaksi tutkijaksi Newcastlen yliopistoon Koillis-Englantiin. Tuo ajanjakso oli erittäin antoisa, eikä vain työn kannalta, vaan muutoinkin. Vieraassa maassa ja kulttuurissa oppii aina jotain uutta myös itsestään ja omasta maastaan.

CRITICAL-projektin ja Englannin keikan jälkeen siirryin vuoden 2006 alussa projektipäälliköksi Uudellamaalla toimivaan Laurea-ammattikorkeakouluun. Ajattelin lähteä kokeilemaan sitäkin, kun oikein erikseen pyydettiin. Tehtävänä oli vetää Uudenmaan innovaatiostrategiaprosessi ja aikaa oli yksi vuosi. Tuona aikana aurasin pitkin Uuttamaata lähes tulkoon kolmen kokouksen päivävauhtia yrittäen kuroa eri toimijoiden näkemyksiä yhteen. Kahvia ja pullaa kului, mutta syntyihän se ”Palat paikoilleen” –innovaatiostrategia lopulta. Vuoden 2007 keväällä olin puolipäiväisesti töissä Laureassa ja toisen puolikkaan käytin Aluekehittämisen harjoituskurssin (AA4) vetämiseen sekä pitkään valmisteilla olleen väitöskirjan työstämiseen. Keikka Etelä-Suomessa oli kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen ja opetti jälleen lisää alueellisten strategiaprosessien mahdollisuuksista ja rajoista. Lisäksi opin ymmärtämään ammattikorkeakoulujen toimintalogiikkaa, joka poikkeaa aika tavalla yliopistojen tavasta toimia.

LAKEUS KUTSUU UUDELLEEN

Vuoden 2007 toukokuussa kaksikin ympyrää sulkeutui: Tuolloin aloitin jälleen Alueellisen kehittämisen tutkimusyksikkö Sentessä tutkimuspäällikkönä. Paluu Senteen oli kuin paluu kotiin. Jo aiempina Sente-vuosinani olin arvostanut paitsi Senten erinomaista työyhteisöä, mutta myös Sotaraudan Markun tapaa tehdä tutkimusta ja viedä yksikköämme eteenpäin. Noita asioita osaa arvostaa edelleen, ehkä jopa aiempaa enemmän. Vastaavasti tein maantieteellisen paluun työuran alkuun, sillä mainitun viran sijoituspaikka on Seinäjoki, koska virkaa rahoittaa merkittävällä tavalla mm. Seinäjoen kaupunki.

Seinäjoella ja koko Etelä-Pohjanmaalla oli varsin moni asia ehtinyt muuttumaan vajaan kymmenen vuoden aikana. Alueellisen innovaatiotoiminnan maisema lakeuksilla oli kehittynyt huimasta tuona aikana. Eteläpohjalaisessa innovaatiotoiminnan kehittämistyössä yhdistyy tällä hetkellä raikas, nuorekas meininki kehittyneeseen ammattitaitoon. Tuossa seurassa ja joukossa on erittäin palkitsevaa tehdä näihin aihepiireihin liittyvää tutkimustyötä sekä siihen liittyviä interventioita käytännön kehittämistyöhön.

Aloitin työurani Seinäjoella yhden projektin puitteissa ja jälleen työskentelen samassa kaupungissa tehtävänäni rakentaa uusia tutkimushankkeita muille senteläisille. Tutkimus- ja hanketyö on erittäin itsenäistä ja mielenkiintoista. Lisäksi olen onnellisessa asemassa siinä, että tutkimustyötäni maustaa oikeus opettaa yhtä aluetieteen kurssia Tampereella sekä mahdollisuus toimia asiantuntijaroolissa erilaisissa kehittämis-, koulutus- ja valmennusprosesseissa.

Yhteenvetona voi todeta, että aluetieteen opinnot ovat tarjonneet hyvät henkiset käsikellukkeet kaikkiin työelämän akaanvirtoihin tähän mennessä: joskus on voinut painua hetkeksi uppeluksiin, mutta aina on pintaan noustu!

Jari Kolehmainen