Olin koko opiskeluajan erityisen kiinnostunut yhdyskuntasuunnittelusta, rakentamisesta ja asumisesta. Kun opiskeluissa tultiin siihen vaiheeseen, että oli aika miettiä kandia ja myöhemmin sitten gradun aihetta, tuntui selvältä että opinnäytteeni liittyisivät jotenkin näihin teemoihin. Siihen se selvyys sitten loppuikin, kun häröpallona velloneesta kiinnostusavaruudesta piti alkaa hahmottaa oman työn varsinaista aihetta ja tutkimuskysymyksiä. Kandiseminaarin aloitin kaksi kertaa, ja toisella yrityksellä pääsin sentään loppuun asti, muttei senkään lopputulemana kandintutkielmaa syntynyt. Tässä kirjoituksessa muistelenkin lähinnä graduprosessiani, sillä kandini syntyi lopulta ikään kuin gradun sivutuotteena. Kandintutkielmani on nimittäin kutakuinkin yhtä kuin graduni teoriaosa omalla johdannollaan, tutkimuskysymyksillään ja johtopäätöksillään. Ei siis kovin esimerkillinen tapaus, muttei ennen tutkintorakenteen uudistusta käsittääkseni kovin poikkeuksellista.

Tuo mainittu tutkintorakenteen uudistus se tehokkaimmin patisti minutkin – tuhansien muiden yliopisto-opiskelijoiden tavoin – valmistumaan keväällä 2008. Vanhan tutkintorakenteen puitteissa valmistuminen tarkoitti sitä, että ennen maisterin papereita ei tarvinnut erikseen suorittaa kandidaatin tutkintoa. Tämän ohella suurin ero nykyiseen järjestelmään nähden taisi olla opintosuoritusten laskeminen opintoviikkoina. Olenkin vielä sitä porukkaa, joka opintopisteistä kuullessaan yrittää hahmottaa suuruusluokkaa suorittamalla päässälaskua kaavalla ”jaettuna noin 1,5:llä”.

Graduaiheen kypsyttely ja lopulta myös itse tutkielman tekeminen kesti omalla kohdallani aika kauan. Ehkä noin neljä vuotta ennen valmistumistani oli selvinnyt, että vanhassa kotikaupungissani Hämeenlinnassa järjestettäisiin asuntomessut kesällä 2007. Olin alusta lähtien hyvin kiinnostunut paitsi uuden asuinalueen suunnittelusta ja rakentamisesta myös kaikista niistä odotuksista, joita kaupungissa messutapahtumaan ja sen vaikutuksiin kohdistettiin. Ajattelin jo silloin, että tuossa voisi sitten aikanaan olla jotain tynkää gradun aiheeksi. Syksyllä 2006 olin ensimmäisen kerran yhteydessä kaupungin asuntomessutoimistoon. Messujen projektipäällikön kanssa käymieni keskustelujen pohjalta alkoi varsin pian hahmottua, minkälaiset teemat voisivat kiinnostaa sekä itseäni että messualueen suunnittelun kanssa tekemisissä olevia. Graduni käsitteli lopulta enimmäkseen yhteisöllisyyttä, joka oli valittu yhdeksi alueen suunnittelun teemoista, sekä suunnittelun ohjausta. Työni empiirisen aineiston kokosin haastattelemalla alueen suunnitteluun ja suunnittelun ohjaukseen osallistuneita henkilöitä.

Matkan varrella oli tietenkin vuorotellen ylä- ja alamäkiä niin käytännön työvaiheissa kuin fiilistasollakin. Silläkin uhalla, että kuulostan kulahtaneelta, totean että ajoittaisten vaikeuksien jälkeen työn sujuminen tuntui sitten aina sitäkin paremmalta. Onnistumisen hetkillä piti muistaa kiittää ja kehua itseään, vaikka ihan vaan sanomalla ääneen tai kirjoittamalla lapulle: ”Hyvä Annika!” Lisäksi voisin erityisesti nostaa esille kolme asiaa, jotka minua auttoivat tsemppaamaan väännöissä loppuun asti: kiinnostava aihe ja aineisto, vertaistuki sekä ohjaus.

Saattaa tuntua itsestäänselvyydeltä, mutta itseäni kiinnostava aihe oli gradunteossa tärkeä motivaation lähde. Tiedon ja oppimisen halu aiheesta oli suuri, ja niinpä aineiston hankintakaan ei tuntunut loputtomalta kahlaamiselta. Sain myös asuntomessujen projektipäälliköltä tärkeää taustoitusta ja tukea sekä aiheen haarukoinnissa että materiaalin muodossa. Oman kokemukseni mukaan graduyhteistyö voikin olla hyvin antoisaa ja kannustavaa. Yhteydenotto haastateltaviin jännitti minua jonkin verran. He olivat suunnittelun ammattilaisia, minä vasta tutkielman tekoa aloitteleva opiskelija – osaisinko kysyä ollenkaan oleellisia asioita ja veisinkö vain heidän kallista aikaansa? Jännitys osoittautui turhaksi, sillä haastateltavani olivat paitsi asiantuntevia myös todella mukavia. Haastatteluista muodostui hyvin avartavia ja mielenkiintoisia keskusteluja, ja niistä jäikin itselleni oikein hyvä mieli. Tällaista aineistoa oli ilo käydä läpi, ja jos työskentely välillä muuten tökkikin, niin jollain tavalla haastateltavieni ammattitaito ja näkemykset auttoivat innostumaan aiheesta aina uudestaan.

Tein kirjoitustyötä kotona, ja intensiivisimpään ja tuottoisimpaan vaiheeseen pääsin, kun muut kurssit olivat jo ohi. Yksinäisen neljän seinän sisällä puurtamisen lomassa oli hyvin tärkeää, että ainakin muutaman kerran viikossa sovimme yliopistolle lounastapaamisia samassa tilanteessa olevien opiskelukavereiden kanssa. Vertaistukisessioissa jaoimme niin työskentelyn ilonaiheita ja murheita kuin konkreettisia, muun muassa tutkimusmenetelmiin ja -kirjallisuuteen liittyviä vinkkejäkin. Toisaalta joskus sovittiin, että tänään ei sitten puhuta graduista mitään.

Laitokselta saamani ohjaus oli paitsi asiantuntevaa myös muussa mielessä loistavaa. Laitoksen henki ylipäätään oli opiskeluaikana voimavara, jota muistelen lämmöllä. Opinnäytteiden(kin) suhteen ilmapiiri oli salliva erilaisten ihmisten erilaisille kiinnostuksen kohteille, menetelmille ja työtavoille. Lisäksi ymmärrystä riitti välillä gradutuskailijan tunteellisemmillekin purkauksille. Tästä esimerkkinä mieleeni on jäänyt erityisesti yksi tuokio, kun taas kerran istuin Ilari Karpin juttusilla hänen työhuoneessaan. Mikähän mahtoi olla epätoivoni aihe sillä kertaa, en muista, mutta totesin luultavasti jo ääni väristen ja alahuuli väpättäen: ”Mä rupeen kohta itkeen”, johon Ilari vastasi: ”Älä rupee. Tai rupee vaan, jos siltä tuntuu.”

Kaiken kaikkiaan näkisin, että osa graduprosessin oleellisinta antia oli jonkinlainen omien työskentelytapojen tunnistaminen ja tunnustaminen. Viimeistään tässä vaiheessa opintoja oli väistämättä kohdattava muutamia ikäviäkin tosiseikkoja itselle ominaisista oppimistyyleistä ja työskentelytavoista. (Olkoonkin ominaisia, mutta uskon toki, että näitä voi kehittää! Heikkojen kohtien tunnistaminen on kaiketi ensimmäinen askel niiden vahvistamiseen – sitä paitsi aina ei ehkä olekaan kyse heikkouksista vaan ominaisuuksista, joiden kanssa voi oppia elämään.) Ensinnäkin havaitsin, että tekstiä syntyy minulta melko hitaaseen tahtiin. Vain hyvin harvoin pystyin suoltamaan itsekritiikitöntä ajatuksenvirtaa edes sillä ajatuksella, että se olisi luonnostekstiä, joka myöhemmin otettaisiin uudelleen käsittelyyn. Se olisi kyllä alkuun pääsemisen ja tyhjän paperin kammon voittamisen kannalta ollut hyvin hyödyllistä. Toisaalta opin huomaamaan, että se vähä teksti, jota tuskallisen hitaasti tuotin, ei enää vaatinut juurikaan muokkaamista. No, eipä sen viilaamiseen loppuvaiheessa kauheasti olisi ollut voimia eikä aikaakaan.

Toinen asia, jonka (valitettavasti ja viimeistään tässä vaiheessa) omasta työskentelystäni opin, oli että jos ei viime tippaa olisi, niin hommani jäisivät varmaankin tekemättä. Deadlinen uhkaavasti lähestyessä en enää voinut tuudittautua siihen, että ”mä nyt vaan oon vähän hidas kirjoittaja”. Siinä vaiheessa oli yksinkertaisesti höllennettävä itsekritiikin suitsia ja tehtävä se minkä pystyi. Pakon edessä tekstiä alkoikin syntyä aiempaan nähden yllättävän ripeästi. Jälkikäteen ajatellen sen pitikin kyllä mennä niin, olinhan pyöritellyt asioita päässäni, mind mapeissa ja lukemattomilla post it ‑lappusilla jo pitkään, ja ne vain odottivat uloskirjoittamistaan. Sivumennen sanoen työskentelyä vauhditti merkittävästi myös se seikka, että tietokoneelta oli poistettu ensin Spider-pasianssi ja sen jälkeen kaikki muutkin vastaavat mahdollisuudet sijaistoimintoihin.

Toki opinnäytteet ovat opin näytteitä – niiden tarkoitus on jo opinto-oppaan kuvauksenkin perusteella osoittaa ulkomaailmalle, että opiskelija kykenee itsenäiseen tieteelliseen työskentelyyn. Samaan aikaan ne ovat opiskelijalle itselleen loistavia mahdollisuuksia tutustua oman kiinnostuksen mukaisiin aiheisiin ja menetelmiin. Ja itseensä.

Annika Sarkkola
HM 2008