TOINEN OPISKELUAIKA TAMPEREELLA

Muutettuani takaisin Tampereelle olin ehdottomasti asenteiltani erilainen ihminen suhteessa sosiaaliseen elämään, opintoihin, työhön ja vapaa-aikaan. Ensimmäisellä kierroksella suhtauduin opintoihin melko pragmaattisesti, kunnianhimoisesti ja jollakin tavoin vahvan mielikuvan kautta ohjautuen. Toisella kierroksella annoin Tampereen yliopistolle mahdollisuuden yllättää ja vietellä, ja koen myös ihmisenä olleeni avoimempi muutokselle.

Valitsin sivuaineekseni etnomusikologian ja kulutin penkkiä esimerkiksi ruumiillisuus ja performanssi ja musiikki, kulttuuri ja yhteiskunta -kursseilla. Asuin tällä kertaa itseni kanssa saman ikäisten ihmisten kanssa kauniissa talossa Rautaharkossa, josta muodostui sosiaalisten tapahtumien keskus ja rauhallinen miellyttävä koti. Toista Mansen kiekkaa leimaa myös osallistumiseni Tammela 33100 -bändin toimintaan albumin teon, levyjulkkareiden ja kiertueen kautta, jotka kokemuksina ovat olleet aivan huikeita.
Ruumiillisuus alkoi kiinnostaa myös suhteessa aluetieteen

tutkimusperinteeseen. Tein kokeiluja, mitä saisin irti panemalla itseni likoon ja tarkastelemalla kokemaani suhteessa teoriaan. Ensimmäinen askel jonkinlaiseen vapautumiseen oli suostua alastonmalliksi Tampereen työväenopiston elävän mallin piirustuskurssille. Tutkin oman kokemukseni kautta sitä, miten asento voidaan määritellä paikkana ja mitkä ovat ne käytänteet, jotka elävän mallin piirustuksessa tuottavat paikkaa. 

Oivalsin, että paikka voidaan pysyvän tai staattisen sijaan nähdä muuttuvana, tulevana, ehkä tapahtuman kaltaisena, jonka olemuksessa tai kokemisen syvyydessä voi olla erilaisia asteita. Mietiskelin, että mallina tuotan itse subjektina paikkaa asentoni kautta, jonka materiaalinen perusta on ruumiissani ja lähiympäristössä, esimerkiksi istumallani laverilla olevissa teipin palasissa, jotka markeeraavat varpaiden sijainnin piirrettä tässä asennossa.

Paikka tuntuu myös kokemuksena jomottavasta kivusta lihaksissani, kun olen pysytellyt liikkumattomana tietyssä asennossa tarpeeksi kauan. Miltä paikka ruumiissani tuntuu? muotoutuikin yhdeksi tärkeäksi tutkimustani ohjanneeksi kysymykseksi. Vertasin tätä kysymystä toiseen: miltä paikka näyttää? Asentoani tuotettiin staattiseksi piirustuksissa, jossa ruumiini nähtiin ulkoa, objektina. Opin, että kuva ei kuitenkaan pysty lukitsemaan merkitystä. Kuvat voidaan nähdä konteksteina, jotka tarjoavat mahdollisuuden tulkintaan, uudelleen tulkintaan, merkitysten liikkeeseen ja muutokseen.

Olin kyllästynyt vakavuuteen, tai ainakin sellaiseen ajatukseen, että kaikella opiskelullani pitäisi olla jonkinlainen hyötytavoite. Siispä päätin hullutella gradussani kunnolla! Sattumalta etnomusikologian kurssilla olin tutustunut tanssilajiin nimeltä kontakti-improvisaatio. Ominaista tälle tanssilajille on vahva ruumiillinen tietoinen läsnäolo. Keskittyminen tanssijan ruumiilliseen kokemukseen myös nähdään olennaisena osana kontakti-improvisaation estetiikkaa. Gradussani käsitteellistin tätä tiettyä lajityypillistä tanssikokemusta paikkana, jota tanssija tai tanssijat tuottavat liikkeessä tapahtuvassa, aistisesti erikoistuneessa ja taitavassa, ruumiillisessa vuorovaikutuksessa.

Lopputuloksena syntyi aistimaantieteellistä, humanistista ja jälkistrukturalistista sekä fenomenologista tutkimusotetta yhdistelevä opinnäytetyö Kontakti-improvisaatio-tanssin merkitys ja paikka haptiseen aistiin keskittyvässä tulkinnassa. Sain vuoden verran kehiä sellaista metodologista vyyhteä, joka on toistaiseksi eletyn elämäni ehdottomasti vaikein intellektuaalinen haaste.

TOISET MAISTERIOPINNOT JA PALUU HELSINKIIN

Valmistuin ympäristön ja alueiden politiikan opintosuunnasta vuonna 2014. Maisteriopintoni muotoilunlaitoksella olivat kuitenkin vielä kesken ja opinnot jatkuivat. Tampereen ”välivuosi” vaikutti käänteentekevästi suhteeseeni muotoiluun, erityisesti opinnäytetyöni osalta. Halusin jälleen päästä liikkumaan ja tutkia muotoilututkimuksessa ajankohtaisia ilmiöitä ruumiini kautta. Toisen opinnäytetyöni liitin liikeorientoituneen vuorovaikutussuunnittelun nuoreen ja ihmisen ja koneen vuorovaikutuksen (HCI) kentällä vielä kohtuullisen marginaaliseen tutkimusperinteeseen.

Tutkin älykkäässä ympäristössä teknologian kanssa vuorovaikuttavien käyttäjien liikettä ja liikkumisen kokemusta. Käytännössä analysoin Microsoftin tuottamia teknologiakehitystä kuvaavia visioita. Konstruoin videoista nappaamieni näytönkaappausten perusteella kuvasarjoja, joita kutsuin opinnäytteessäni mikroliikejatkumoiksi. Mikroliikejatkumoiden kautta jäsensin yksittäisten vuorovaikutusten liikesarjoista pidemmän (teknologia)koreografian, jonka harjoittelin ja opettelin itse toistamaan tanssinomaisessa liikkeessä.

Kuten ensimmäisessäkin opinnäytetyössä, myös tässä keskeinen tutkimusmetodini oli fenomenologinen ruumiin hermeneuttinen analyysi, joka perustui itse tanssimiseen, tanssista kirjoittamiseen ja videomenetelmiin. Ehkä kaikista hauskinta kaikessa näennäisessä häröilyssäni on se, että hupsuista mutta sittenkin kunnolla ja melko kurinalaisesti suoritetuista tutkimuksista on ollut minulle urallani erittäin paljon hyötyä!

Merkittävin elämäni kulkuun vaikuttanut asia ja Aalto-yliopiston minulle tarjoama asia oli tutustuminen upeaan ihmiseen, elämänkumppaniini, jonka kanssa asetuimme perustamaan yhteistä kotia ja perhettä Helsinkiin.

Olli Poutanen