Aloitin aluetieteen opiskelut vuonna 1988 kovin tarkoin tietämättä mitä aluetiede oppiaineena sisältää tai mitä sen pohjalta voi työuralta odottaa. Lukiossa olin ollut kiinnostunut maantiedosta, ja siltä pohjalta arvelin aineopintojen ainakin osaksi hahmottuvan. Osittain olin oikeassakin, mutta tokihan sitten pian myös aineen yhteiskuntasuunnittelullisempi puoli nousi näkösälle. Aika monenlaisia ajatuksia muistelen muidenkin samaan aikaan aloittaneiden odotuksistaan esittäneen. Monenlaisiin työtehtäviin heitä tietojeni mukaan on sittemmin sijoittunutkin. Tämä on varmasti aluetieteen yksi vahvuuksista; tutkinnon voi muokata pitkälle mieleisekseen ja sitä voi hyödyntää hyvin erityyppisissä töissä.

Sivuaineita valitsin vähän sattumankin kaupalla, mutta jälkeenpäin katsottuna niiden voi huomata aika paljonkin suunnanneen tietyntyyppisten kysymysten ja työtehtävien pariin. Julkisoikeus ja kansantaloustiede muodostuivat laajimmiksi sivuaineikseni, ja julkisesta sektorista alkoi opiskeluvuosien mittaan hahmottua minulle aika selvä sijoittumissuunta. Muistan tehneeni useita harjoitustöitä maankäyttöön ja visuaaliseen suunnitteluun liittyvistä aiheista, kun se puoli aluetieteen aineopinnoissa tuntui pitkään kiinnostavimmalta.

Opiskelijaelämää vietin aika maltillisesti. Tietysti oman laitoksen pikkujouluissa ym. vastaavissa lähipiirin riennoissa tuli kohtuudella käytyä, mutta mikään aktivisti en ollut. Tulevien yhteistyösuhteiden ja verkostojen rakentamisen kannalta on varmasti silti ihan hyvä idea sosiaalistakin elämää opiskeluaikana harrastaa. Mielenterveydellisistä syistä puhumattakaan.

Kun Suomessa alettiin vuoden 1991 maissa vakavammin puhua mahdollisesta EU- jäsenyydestä (silloin vielä EY), hoksasin siinä kiinnostavaa ja perkaamatonta kenttää aluetieteilijällekin. Opintojeni loppuvaiheet perehdyinkin aluepolitiikan harjoittamismahdollisuuksiin EY-jäsenenä, ja tässä kysymyksessä sain aluetieteelliseen näkökulmaan vahvaa tukea juuri julkisoikeuden sivuaineopinnoista. Tämäntapainen uusien mahdollisuuksien avautumisvaihe saattaa nykytilanteessakin tarjota opiskelijalle omannäköisen erikoistumisen mahdollisuuksia, jos sellaisia vain havaitsee. Esimerkiksi luovan talouden, ilmastonmuutoksen tai lähienergian suunnilta voisi sellaisia löytyä

Valmistuin maisteriksi kesäksi 1993, ja silloin ei maassa laman vuoksi työpaikkoja valittavaksi asti ollut. Gradustani Suomen ja EY:n aluepolitiikkojen yhteensovittamisesta oli tullut aika onnistunut, ja sen pohjalta professori H. uskalsi suosittaa minua tekemään selvitystarjouksen valtiontilintarkastajille mahdollisen EU-jäsenyyden vaikutuksista aluepolitiikan harjoittamiseen Suomessa. Näillä kun ainakin silloin oli valmius rahoittaa ajankohtaisia pikku selvityksiä. Se täky veti, ja kun olin tuon muutaman kuukauden selvitysprojektin toteuttanut, oli luontevaa jatkaa tutkimuksen parissa. Niinpä päädyin tekemään lisensiaattityötä, joka valmistui nopeasti melko valmiiden aineistojen ja jo vähän hahmollaan olevien tutkijan rutiinieni varassa. Ainakin minun tapauksessani gradun aiheella ja arvosanalla oli jatkon hahmottumisessa siis paljonkin merkitystä, vaikka kaikilla näin ei ehkä olekaan.

Tuohon aikaan kilpailu tutkija-apurahoista ei ollut ihan mahdottoman kovaa, ja prof. H:n patistelun siivittämänä pääsin kiinni Emil Aaltosen säätiön maksimissaan kolmivuotiseen apurahaan. Säätiölle sain uskoteltua tekeväni jo tutuksi tulleesta aiheestani tohtorinväitöskirjan. 1990-luvun loppupuoli kuluikin sitten sangen vapaan apurahatutkijan aineellisesti niukassa mutta turvatussa tehtävässä. Tämä vaihe oli ajoittain hyvinkin palkitseva, mutta vaati itsenäistä ja yksinäistäkin työskentelyä melko niukalla ohjeistuksella ja opastuksella. Nykyisissä tutkijakouluissa tämä puoli lienee systemaattisemmin hoidettu.

Väitöskirjatyön loppuvaiheessa keväällä 1998 minulle avautui mahdollisuus pitkähköön viransijaisuuteen Pirkanmaan liitossa, jonne olin pyrkinyt ensimmäisen kerran jo heti valmistuttuani. Olin noteerannut maakunnan liitot potentiaalisena työpaikkana, kun ne 1990-luvun alussa nimettiin aluekehitysviranomaisiksi, ja kun niihin tuolloin ei vielä ollut rekrytoitu paljonkaan aluekehitystyön asiantuntijoita. Tältä ajalta yhteystietoni olivat sinne jääneet, ja niiden pohjalta sain kutsun työhaastatteluun, vaikken ollut aktiivisesti paikkaa hakenutkaan. Sain sovittua että voin tehdä väitöskirjani loppuun työn ohessa, ja näin lopulta tapahtuikin, vaikka siihen kului vähän pidempään kuin maakunnan liiton työtä vastaanottaessani arvioin. Esitarkastajat halusivat tutkimukseeni vielä melko mittavia muutoksia, ja niinpä pääsin järjestämään tohtorinväitöstilaisuuttani elokuussa 1999. Ylipäätään taidan olla melkoinen sattumatohtori – toisenlaisessa suhdannetilanteessa tuskin olisin akateemisia opintoja näin pitkälle vienyt.

Toimeni muuttui vakinaiseksi, ja olen nyt työskennellyt Pirkanmaan liitossa lähes 12 vuotta. Toimenkuvani ja vastuuni ovat pikkuhiljaa kasvaneet asiantuntijatehtävistä esimiestasoisiksi. Tätä kirjoittaessani hoidan väliaikaisesti aluekehitysjohtajan tehtävää ja vedän liiton aluekehitysyksikköä, mutta normaali toimeni on liiton suunnittelupäällikkönä. Näissä tehtävissä pääsen laajasti osallistumaan maakunnan kehitykseen vaikuttaviin suunnitteluprosesseihin ja toimimaan yhteistyössä siihen osallistuvien organisaatioiden edustajien kanssa. Sitähän nykypäivän aluekehitystyö on – yhteistyötä monien eri suunnista menestyksen ja kehityksen edellytyksiä ja edistämistapoja tarkastelevien tahojen kesken. Tohtorius tuskin on työuraani haitannut, vaikken sitä ehkä varsinaisesti työssäni ”tarvitse” – olen kuitenkin havainnut että se nostaa sanomisteni painoarvoa. EU:n rakennerahastopolitiikka on nykyisellään melko pieni sivujuonne omissa tehtävissäni.

Tampereella ja laajemmin Pirkanmaalla on aika tiheä esiintymä aluetieteestä valmistuneita, jotka törmäilevät toisiinsa erilaisissa kehittämisprosesseissa ja -hankkeissa. Uskon että sillä alkaa olla joltistakin vaikutusta siihen, että pirkanmaalaiset aluekehittämisen toimintatavat ovat vertailunkestäviä ja kehittämistoiminta maakunnassa uudistuvaa ja dynaamista. Tervetuloa tähän alueosaajien joukkoon, nuori Tampereen yliopiston aluetieteilijä!

Marko Mäkinen